1464337795019

Perunalepuskoja ja norjalaisia

peruna, pannukakku, 90-luku, lohturuoka, leipominen

Väriltään kullankeltainen, sieltä täältä tummien pilkkujen peitossa. Sisältä pehmeä ja makea. Päälle sipaistu voinokare sulaa ja valuu kuumana sormille ja leualle, leviää suupieliin. Sellaisia olivat äitini tekemät perunalepuskat, joita hän tapasi valmistaa ylijääneestä perunamuusista seuraavana päivänä. Elettiin 1990-lukua. Muusikattilaan lorauteltiin hiukan maitoa, joukkoon sekoitettiin muna, perään ripsauteltiin jauhoja. Seoksesta äiti muotoili reilun kokoisia lepuskoja, jotka paistuivat uunissa meheviksi ja makoisiksi. Lepuskojen jäähtymistä jaksoi harvoin odottaa, vaan kimppuun piti päästä heti. Ei väliä, vaikka kieltä polttelikin: tärkeintä oli saada suu täyteen tuota täyttävää herkkua. Isosiskoni kanssa kävimme toisinaan kilpailua siitä, kumpi ehtii napata isoimmat lepuskat.

Nykyisin teen useimmiten perunalepuskani itse. Muusin tekeminen itsessään on jo melkein lupaus lepuskoista. Pettymys on todellinen, ellei muusista jääkään tarpeeksi jäljelle. Joskus olen tehnyt erilaisia variaatioita lepuskoista: lorauttanut taikinaan hiukan hunajaa, raastanut sekaan bataattia. Maukkaita lopputuloksia on syntynyt niistäkin, mutta silti äidiltä opitun reseptin sorkkiminen tuntuu jollain tasolla väärältä. Lepuskojen kuuluu olla kahden kämmenen kokoisia, voisia ja paksuja. Muu on huijausta.

Norjalaiset, eli pannulla paistettavat paksut ja pienet pannukakut, muistuttavat hiukan perunalepuskoja. Norjalaiset ovat peruja äitini isältä. En vielä tänäkään päivänä tiedä, mistä nimitys juontuu. Sillä nimellä pannukakut ovat vielä tänäkin päivänä äitini reseptivihkossa, omassa ruokaohjekansiossani, sekä puheessani. Norjalaiset ovat ensimmäisiä leipomuksia, joilla aloin harjoitella leipomista. Ohje on hyvin yksinkertainen, sillä kaikki aineet mitataan samankokoisella kahvikupilla ja vatkataan sekaisin. Pannulle valutettava taikina on sileää ja paksua. Äidiltäni opin, ettei norjalaisia kannata missään tapauksessa paistaa kovinkaan kauan. Parasta on jättää ne hieman raaoiksi. Puraistessa norjalainen on pinnalta pehmeä ja sopivasti tummunut, sisältä tahmaisen taikinamainen. Päälle ripoteltu sokeri rapisee hampaissa ja sulaa taikinan mukana kielelle.

Norjalaiset ovat minulle eräänlainen turvaruoka. Niihin tarvittavat tarvikkeet löytyvät melkein aina kaapista, tekeminen on nopeaa ja resepti tulee selkärangasta. Myös norjalaisten kohdalla olen kokeillut hiukan omia variaatioitani. Nykyisin minulla onkin tapana ripsauttaa taikinan sekaan hiukan kardemummaa ja kanelia. Maku muuttuu hiukan, mutta reseptin runko pysyy samana.

Uskon, että perunalepuskojen ja norjalaisten ohjeet seuraavat minua elämäni loppuun asti. Jatkossakin tarjoilen niitä niin ystävilleni, nykyisille ja mahdollisesti tuleville kämppäkavereilleni, sekä kumppanilleni. Kukaan ei ole vielä kieltäytynyt tai valittanut. Päinvastoin, usein teenkin suosiolla kaksinkertaisen annoksen, jotta syömistä riittää varmasti tarpeeksi.

Sofi K
Ruoka-Kalevala

Suurimmat herkut, mummolan muistot ja arkiruokaklassikot – Ruoka-Kalevala koostuu meidän kaikkien ruokatarinoista. Kerro omasi!

Ruoka-Kalevala består av allas våra smakminnen. Berätta ditt för oss!

Skriv och vinn »